Elettyä elämää, kaikenlaista koettua,arjen aherrusta,sillä todellakin uskon, että onni istuu olkapäällä arjessakin.
Se nimittäin, että meikäläinen puhuu ja kirijottaa täyttä p**kaa. Vuaratuksehen on näköjään asennettu jonkillaanen fiksuussuaratin.
Muutaman päivän aijan son nimittäin ilimottanu mullen, notta HUPS , sun kommenttis on vuaratuksen miälestä roskapostia ja sitte se vaatii jostaki älykääpiölausehesta poimimahan jonki sanan ja kirijottamahan tyhyjälle riville. No onhan se oikias, ei tästä päästä mitää järkevää ulos tuukkaa, mutta ottaa niin palijo päähän tuallaanen, notta voi jäärä kommentit ny kommentoomatta. Siinä nimittäin tuloo vähä palikkatestimäänen olo, ku pyyretähän, notta valitte lauseesta "mustan kissan paksut posket", sen kolomas sana ja kirijoota tyhyjälle riville. Ja ku teen tyätä käskettyä, niin ihime ja kumma, kommentointi onnistuu. Piänestä son kiinni;o)
Onko kellää muulla ollu samaa ongelmaa.
Ja toinenki ongelma on ollu vuaratuksen kans, blogilista ei pelitä välillä ollenkaa. Pitääsköhän vaihtaa plokipottihin ;o)
Heräsin aamuyöstä kolme-neljä kertaa hirvittävästä painajaisesta, huokaisin helpotuksesta: se olikin vaan unta, mutta nukahdettuani uni jatkui taas. Se oli niitä unia, jotka herättävät ajatuksia ja pistävät tutkimaan, mistä ne kertovat.
Unessa olin kutsunut kaikki luokkani lapset kutsuille; olin ilmeisesti jäämässä pois tai siirtymässä toiseen paikkaan.
Kutsut pidettiin hienoissa järvimaisemissa, kauniissa rakennuksessa, jonka omistajia Hurun kanssa olimme.
Tarjolla oli hyvää ruokaa ja lasten herkkuja. Leikimme ja pelasimme pelejä ja ilta kului rattoisasti siihen saakka kun huomasin, että läheiselle pellolle pystytettiin konserttilavaa. Sen jälkeen kaikki olikin yhtä kaaosta. Kukaan ei enää tiennyt ketkä olivat kutsuttujen joukossa, ketkä olivat konserttiyleisöä. Yritin suojella lapsia lukitsemalla ovia, mutta porukkaa tuli ja meni edestakaisin.
Lopputulos oli järkyttävä. Löysin näitä 8v lapsia melkein sammumispisteessä; ainoat selvät porukassa olimme kuopus ja minä.
Hirveä hätä lapsista iski minuun oikein voimalla. Mietin oliko joku hukkunut läheiseen järveen, olivatko kaikki vielä tallessa. Laskin lapsia ja koskaan en saanut lukua täsmäämään. En tiennyt oliko joku kenties noudettu kotiin. Olin aivan kauhuissani; miten selitän lasten vanhemmille lasten kunnon, olin yksin vastuussa näistä lapsista, heidät oli uskottu minun huomaani.Rupesin soittelemaan vanhemmille tapahtuneesta ja pyytelemään anteeksi sitä, etten ollut luottamuksen arvoinen. He olivat uskoneet haltuuni kalleimman mitä heillä oli ja minä en ollut pystynyt pitämään heistä huolta. Samalla tiesin, että urani oli tullut tiensä päätökseen. Kukaan ei huolisi minua töihin, enkä siihen kykenisikään.
Herätessäni oli enemmän kuin helpottunut : Onneksi se oli vain unta.
MUTTA.....
Unissa on aina jokin sanoma. Ja tämän unen sanoma oli varmaan se, mitä olen monta kertaa ennenkin jäänyt miettimään.
Nimittäin se, että usein jään pohtimaan sitä, minkälaisen jäljen olen jättänyt omien lasteni ja niiden lasten sydämiin, joiden kanssa olen työskennellyt.
Olenko pystynyt antamaan jotakin niin arvokasta, vaikka vain hippusen verran, että se kantaisi hedelmää myöhemmässä elämässä, olenko pystynyt seisomaan lapsen rinnalla vaikeinakin aikoina, olenko osannut kuunnella, tukea, rakastaa ehdoitta.
Tämä uni sai varmaan sysäyksen Antti Heikkilän kirjasta: Siunattu kipu, jota aloitin eilen lukemaan. Siinä oli nimittäin ajatus, joka jäi pyörimään mieleeni ja pelotti. Tässä siitä katkelma:
"Kun lapsi syntyy, hän imee kaikki kokemukset, tunteet ja vaikutelmat maailmasta kuin sieni. Muistiin jäävät niin hajut kuin väritkin. Mielen syövereissä on todellakin kaikki. Tätä vaihetta kestää seitsemänteen ikävuoteen saakka. Tuolloin kokemukset muodostavat perustan sille mitä me todellisuudessa olemme. Mielen muokkauksen periaatteet on tiedetty kauan. Kun miettii miten lasten mieltä manipuloidaan, edelleenkin saa väristyksiä. Turha haukkua koraanikouluja kun lännen lapset painavat tietopelin nappeja tappaen virtuaalimaailman pahoja muslimeja. Aivojen tunneosa ei erota onko kokemus virtuaalinen vai todellinen. On mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan pelilasten kasvaessa aikuisiksi. Tiedetään ainakin, että harjoittelu virtuaalimaailmassa helpottaa tappamista reaalimaailmassa. Kun tapat kerran, on helpompi tappaa toisenkin kerran".
HUH, tämä on pelottavaa, mutta uskon, että uni sai alkunsa tästä. Kertoessani uneni Hurulle, hän sanoi, että sulla on paneita.
Luulen, että unessa oleva kaunis rakennus tarkoittaa omaa arvomaailmaani ja sitä mitä haluaisin siitä lapsille siirtää. Koen varmasti kuitenkin ulkopuolisen maailman uhkana ja tiedän oman panokseni pienuuden kaiken se rinnalla, mitä "paha maailma" lapsille tarjoaa.
Olisi mielenkiintoista kuulla muiden tulkintoja unesta, antakaa palaa.
