Olen ennenkin ihmetellyt sitä, miten ihmeellinen on ihmisen haju-,näkö,-kuulomuisti. Mulle ainakin erilaiset hajut ja jotkin biisit tuo eläviä, välillä kipeääkin tekeviä muistoja. Viime päivinä olen joutunut tällaisten muistojen valtaan useammankin kerran. Kipeitä muistoja tuli mieleen kun otin lenkille mukaan pitkästä aikaa yhden Il Divon cd:n. Olin muistossani helmikuussa 2006, Enkelimummin kuolemasta oli kulunut noin kuukausi. Hiihdin meren jäällä siihen aikaan harva se päivä 15 km:n lenkin. Useinmiten tuuli tuiversi kasvoja, joskus paistoi aurinkokin ja minä hiihdin ja itkin. Ikävä oli kova. Muistan vieläkin minkä biisin aikana olin missäkin kohtaa ja Hurulta oppimani potkutekniikan myötä rytmitys osui musiikin rytmiin kuin nenä päähän. Vieläkin joidenkin laulujen aikan aivot käskyttävät musiikin tahdissa:potku ja luisto, potku ja luisto ;o) Siitä on aikaa kaksi vuotta, mutta tuntee nousevat edelleenkin pintaan ja ikävä tuntuu ihan samalta.

Erilainen muisto tuli tässä yhtenä iltana kun lisäsin musiikkia tohon blogisoittimeen. Löysin The Animalsin The House Of The Rising Sunin (klikkaa soittimesta kuunnellaksesi). Viides viidestä makasi sängyllä ja sanoi, että ihanks totta äiti sä tykkäät tästä? Hurun kanssa yhtäaikaa sanottiin, että tää tosi ihqu, nostalginen biisi. Ja taas matkasin muistoissani taaksepäin. Kuinka ollakkaan, silloinkin oli helmikuu. Oli koulusta hiihtoloma, meikä oli 14v., Huru 16v. ja niin umpirakastuneita, että vieläkin muistaa sen kutkuttavan tunteen vatsanpohjassa;o) Kävelimme paikallisen kartanon pellolla, oli upea auringonpaiste ja mahtava hankikanto. Paha maailma ja koti oli kaukana, ei tarvinnut pelätä kenenkään näkevän, oli vain me kaksi ja elämää suurempi rakkaus. Ollessamme yhtenä päivänä lenkillä sielläpäin, kysyin Hurulta muistaako hän sen päivän. Ei pahalainen muistanut :o(  ( taitaa olla jo alkavaa dementiaa) :D Ihmettelin, että minkä takia se oli mulle jäänyt niin voimakkaasti mieleen. Luulen, että vastaus löytyy siitä vapauden tunteesta, jonka silloin koin. Olin kotona kuunnellut Nousevan auringon taloa, joka oli vähän kuin meidän elämästä (kotihitleri ei yhtään tykännyt, että kuuntelimme sitä, taisi tuntea piston sydämessään) ja nyttemmin kyseinen biisi tuo aina tämän saman muiston pintaan. 

Yksi muisto tuli vielä mieleen hajumuistista. Rakas äiteemme siirtyi armoohin 2002 helmikuussa. Hän oli jossain vaiheessa antanut mulle vanhoja lakanoita matonkuteeksi, minä kun olen virkannut yhden jos toisenkin maton elämäni aikana. No, äireen kuoleman jälkeen rupesin sitte leikkaamaan niitä lakanoita kuteeksi ja tiedättekö mitä, se puhdas lakanan tuoksu, se oma tuoksu, joka oli vain äiteevainaan lakanoissa, tulvahti mun nenään. Tuli niin herkkä hetki, etten meinannut millään saada niitä lakanoita leikattua ja vielä kun olin virkannut ne siihen mattoon, niin tämän tästä haistelin itku kurkussa sitä mattoa ja muistelin äitiä. Samalla tuli mieleen, että mistähän ne jälkipolvet meikäläisen muistavat sitten aikanaan ;o)