Tänään vietetään pukeudu pinkkiin perjantaita.Itse asiassa koko viikonloppu on pyhitetty sille.
Rintasyöpä koskettaa tavalla tai toisella meitä jokaista, varmasti meillä kaikilla on joku tuttu, sukulainen tai ystävä, joka taistelee tai on taistellut syöpää vastaan.
Rakas sisareni-nuorin meistä tytöistä- sairastui rinrasyöpään nuorena, 31-vuotiaana. Hän jaksoi urheasti taistella "vihollistaan" vastaan 12 vuotta. Ihmettelen vieläkin sitä taistelutahtoa ja elämänhalua, jonka hän polkaisi jostain yhä uudelleen ja uudelleen. Hänellä oli vahva usko Jumalaan, Taivaalliseen Isään ja luottamus siihen, että hänelle ei sallita enempää kuin hän jaksaa kantaa. Loppuun saakka hän rukoili parantumisensa puolesta, hän koki, että tehtävää olisi ollut vielä niin paljon jäljellä. Sairautensa keskellä hän jaksoi valaa meihin muihin uskoa silloinkin, kun tuntui, että matto vedetään taas jalkojen alta. Nämä muistot tulivat tänään mieleeni käsityötä tehdessäni ja tässä syy miksi:

Olin eilen Susun kaupassa lankaostoksilla ja sorruin aivan ihanan pehmeään lankaan. Ei siinä mitään ihmeellistä, mutta kun se oli väriltään punasävyistä. Kotona ihmettelin, että mikä ihme tässä värissä sai pääni sekaisin, sillä samaa lankaa olisi ollut ihanan sävyinen mustakin ;o)
Tänään sitten aloitin siitä huivia ja noin 30:nen kerroksen jälkeen minulle valkeni minkä takia minun oli ollut pakko ostaa kyseinen lanka. Se sisälsi kaikki ne punaisen sävyt, joita enkelisisareni rakasti. Tuntui kuin neuloisin hänelle huivia ja siinä samassa tiesin kuka huivin saa, enkelimummin tytär, meidän kummityttömme. Nyt varmaan luulette minun seonneen, mutta samalla hetkellä iski tajuntaani ajatus, että tämä huivi on sisareni lahja tyttärelleen, tyttärelleen, joka ikävöi äitiään suunnattomasti vieläkin. Hänen on vaikea hyväksyä vieläkään sitä, että äiti otettiin pois, vaikka olisi niin kovasti halunnut elää.

Olen ennenkin joutunut tilanteisiin, joita en voi järjellä selittää. Esim. ensimmäisenä jouluna sisareni kuoleman jälkeen ostin kummitytölleni astioita, joista hän myöhemmin sanoi, että äiti olikin varmaan sulle kertonut, mitä astioita kerään, kun ne oli just niitä. Ihmettelimme molemmat, kun kerroin, että en ollut koskaan jutellut kyseisistä astioista sisareni kanssa, enkä ollut nähnyt niitä kummityttömme kotonakaan.

Vaikka sisareni on poissa, niin muistoissamme hän on joka päivä. Pimenevien iltojen myötä sytytän joka ilta tuikun hänen valokuvansa viereen, ohimennessäni vilkaisen hänen kuvaansa ja muistan ne hillittömät "nauruherätykset", mitä yhdessä koimme. Ikävä viiltää, mutta samalla tunnen syvää kiitollisuutta, että saimme pitää hänet ilonamme niinkauan kuin Jumala salli. Opin häneltä paljon ja ehkä tärkein oppi oli se, että elämä on tässä ja nyt ja siitä on lupa iloita ja nauttia.

Jos klikkaat ruusuja kuulet Juha Tapion ajatuksia unelmista ja lopuksi mielettömän kauniin laulun Kaunis ihminen. Siinä on kauniisti kerrottu ihmisen elämä kehdosta hautaan.