Sain 50-vuotislahjaksi eräältä nuorelta ystävältäni Aino Suholan kirjan: Rakasta minut vahvaksi.
Tämä nuori ihminen tuntee hyvin ajatusmaailmani ja sen mikä minulle on tässä elämässä tärkeää.
Kauniina muitosanoina oli teksti: Sesilelle, joka opetti minulle elämää "...enkä enää pyydä anna minulle vaan tee minusta."

Palaan ain uudestaan ja uudestaan tämän kirjan teksteihin ja joka kerta saan niistä lohtua ja iloa päivääni.
Viime päivinä olen miettinyt taas sitä, miten meillä jokaisella on omat kipukohtamme elämässä, mikä on yhdelle helppoa, se voi toiselle olla yhtä tuskaa.Tähän väliin en malta olla siteeraamatta Aino Suholaa:

Timantit hioutuvat
vain kovassa puristuksessa.
Yksinäisten öiden kuumuudessa.

Huomisen ovella pyydän edes yhden pisteen vihjettä.
Mutta elämää ei eletä kirjojen, kalvojen, ranskalaisten viivojen kautta, vaan ihon, silmien ja korvien.
Niin, että antautuu nahattomaksi. Tuskan, pelon, toivon vereslihalle.

Säntäilemme sudentarhoissamme kuin pelästyneet eläimet uskoen, että elämä on hyvää, kun se on helppoa.
Mutta niin ei elämä ole. Se on syvempi.

Vasta, kun pelkoni, tuskani ja kaikki haavojeni visvat purkautuvat surun sakeana laavana, voi ilo solista ja itkun ääni. Ja kipu ja kirkkaus vaihtelevat niin kuin ahdistuksen ja toivon vuoksi ja luode, enkä enää pelkää.

Minun on käytävä kivun silmään.
Uskallettava pimeään.
Ja kun uskallan särkymisen  pimeään, tajuan, että mustassa on kaikki värit.

Vielä toinen kohta:

Elämästä en muuta tiedä kuin suorituksen.
Ja se suoritus on kenellä mitäkin, ja kun ne kaikki kenellä mitäkin sotketaan, arki on sitä, että se, joka sekoilee memonsa ja mikronsa ja mobiransa kanssa, sanoo, että voi, kun sais olla päivän kotona.
Ja se, joka on päivän kotona, sanoo, että voi, kun joskus pääsis täältä päiväksi ulos, kun pullat palaa ja puuro kuivuu ja sukat kastuu, kun pissaa tulee ja kakkaa tulee, mutta uni ei tule.
Ja mummu sanoo, että voi, jos tänään tulis kakka, kyllä olis hyvä päivä!

Tämä on mun mielestä elämän makuista tekstiä. Me jotenkin luullaan, että se onni on joillakin muilla kuin meillä itsellä, tai jossakin muussa paikassa tai toisessa ajassa ja kuitenkin se onni on siinä arjen keskellä. Mutta me ei tajuta sitä ennekuin menetämme sen tavallisen arjen. Kun elämässä tapahtuu jotakin sellaista, joka vie pohjaa pois siltä tavalliselta arjelta, kun päivästä selvitäksesi voimavarasi vedetään äärimmilleen ja yrität sanoa, että jo riittää, enää en jaksa. Siitäkin huolimatta, sen tuskankin keskellä omistat onnen. Silloin jopa se, että se kakka tulee, voi olla riittävä onnentunteeseen.