Taas on käyny niin, notta vuasi on tullu lisää elämän pituutehen. On se hyvä aina välillä laskia ikänsä, muuten ku sitä ei huamaa mistää ;o)

Huru ku on aina niin haulisnansa mun turvallisuuresta, niin hänpä oli ostanu mullen uuren ottalampun, tyämatkoja varten. Sen vanhan kans mä erelleenki voin istua sohovalla ja tikuta mustaa lankaa. Huru esitteli mulle kallista ostostansa ja mainitti, notta ny koko Sokerilan kaupunginosa näköö ku polojet fillarilla töihin. Siinon nimittäin valon kantomatka 60m. Olis mulle kyllä vähempiki riittäny, luulevat pian, notta ufo on laskeutunu Sokerilan mettikköhön. Lampun hianouksihin kuuluu viälä ohojelapun mukahan sireeniääni, jos joku käy mun kimppuhun aamuhämäris. Ei muuta ku sireeni päälle, niin johan luikkii isompiki kelemi pakohon. Mä tietinkin ettimähän sitä nappulaa mistä se summeri pannahan  päälle, enkä löyrä- en sitte millää. Jonki aijan kuluttua mä hoksaan pantakuminauhan lukos piänen pillin ja tajuan, notta siinähän son. Nymmä vaan ihimettelen, notta luulooko ne tosisnansa, notta mullon aikaa ettiä se pilli, saatikka puhaltaa siihen, jos mun kimppuhun käyrähän. Kyllä son pareet huutaa vaan kovaa ja korkialta.

    Aino Suhola

Olen viime päivinä miettinyt sitä, että olenkon sittenkään oikealla alalla. Tuntuu niin mielettömän pahalta katsella nykypäivän lapsen pahoinvointia ja aikuisen ihmisen kaipuuta. Aloittaessani koulutyön olin varma siitä, että tämä mummeli pelastaa kaikki maailman lapset rakastamalla ja antamalla aikaa ja halauksia. Tänään tuntuu, että niitä sylin tarvitsijoita on aina vaan enemmän ja enemmän ja oma panos on vain jäävuoren huipun sipaisu.
Mikä meitä aikuisia vaivaa? Kaikki kasvatusvastuu sysätään muille ja jos ongelmia tulee, lapsi heitetään asiantuntijalta toiselle, koska heidäthän on koulutettu ratkaisemaan muiden ongelmat. Kukaan ei oikeasti kuuntele ja huomaa lapsen tarpeita. Usein huomaan lapsen kanssa keskustellessa, että sen ajankohtaisen ongelman taustalle kätkeytyy aivan jotain muuta, lapsi antaa sille vain ikäänkuin naamion, josta on helpompi puhua.
Surullista on huomata myös se, että nykypäivän kodissa jokaisella on oma huone, jossa on oma TV ja oma tietokone, kännykästä puhumattakaan. Onko niin, että lapsi ei välttämättä ole vanhempiensa ja perheensä kanssa missään tekemisissä koko päivänä tai korkeintaan vain silloin, kun toivotetaan hyvää yötä. Tuntuu kammottavalta ajatukselta :o((((
Tuntuu, että kukaan ei kontroloi lapsen tekemisiä ja silloinhan on selvää, että koulussa tulee ongelmia. Siellä kun on pakko elää joidenkin sääntöjen varassa.

Olen pohtinut myös sitä, miksi olen tässä työssä niin tunnepitoisesti kiinni. Yritänkö nyt hyvittää muiden lasten kautta sitä, missä olen omia lapsiani laiminlyönyt. Toki olen persoonallisuudeltani sellainen, että sen minkä teen, teen sydämelläni.

Nyt vain tuntuu, että voimat hiipuvat ja kesäloma on tähän saumaan toivottu hengähdyshetki.
Osaltaan voimien hiipumiseen vaikuttaa myös menneen kouluvuoden pitkät työpäivät ja kolme eri työpistettä. Olen koulutyön lisäksi vetänyt käsityökerhoa ja ollut ohjaajana iltapäiväkerhossa. Ensi lukuvuoden olenkin päättänyt tehdä vain avustajan hommia ja kässäkerhoa. Haluan nimittäin jaksaa nauttia myös mummiudesta täysin rinnoin. Lapsenlapsia kun on 10 ja nro 11 syntyy syyskuussa <3 Joten rakastettavaa kyllä riittää.

Kävääsin tuala Mansikin lokilla ja huamasin, notta son oppinu reiskaalemahan, elikäs ottamahan rennosti reinot jalaas.
Mä rupesin miättimähän, notta sitähän mäkin oon yrittäny opetella ny lomalla ja miälestäni onnistunukki vaan olemahan, mutta tarkemmin fundeerattuani huamasin, notta oon pahasti pettäny ittiäni. Nimittäin moon istunu suurimman osan aikaa soffalla tikkuumet käres, mä ku rakastan sitä hommaa nykyään niin kovasti. Ei siinä mitää, siinä puuhas mä kyllä rentourun jos missä.
Mutta kellon lähennelles yhtätoista, rupes omatunto kolokuttamahan ja muistuttamahan siitä, notta pitääs nostaa persus välillä soffalta ylähä, nimittäin Huru tuloo pian syämähän. Sama toistuu kolomen jäläkihin ku tiäsin sen tulevan töistä kotio. Niinku silimänlumeeksi nousin aina nuahin aikoohin ylös ja rupesin puuhastelemahan kotiaskarihia. Ettei vaan Huru pääse ajattelemahan, notta siinä sohovalla son muija koko päivän istunu, eikä muuta oo saanu aikaaseksi. Huru ei ikinä sanonu mua laiskaksi, päinvastoon son käskeny huilata aina välillä, mutta ihimisen miäli on niin ihimeellinen ja mä luulen, notta tämäki on kasvatuksen tulos.
Tiärän, notta mulla on täysi oikeus viättää lomani niinku taharon, mutta siitä hualimatta takaraivos takoo tua "pitääs teherä, pitääs teherä". Kuitenkaa se tyä ei tekemällä lopu.
Paitovei, mä meen ny takaasi tuanne soffalle tikkuamahan. Huru sano tänään, notta tuahon soffalle ei oo enää kellää muulla asiaa ku sulla ja sun lankakerillä ja kissalla (se ku on kans hulluna 100%:sehen villalankahan).

Hyvää alakanutta vuatta kaikille. Reiskaallahan - hyvällä omalla tunnolla.

                                          Positiivarit

Ihanaa, kiireetöntä joulunaikaa kaikille <3

Olen ollut niin kauan hiljaa, että Vilukissi päätti vähä potkaista persuuksille

Mun pitäis nyt tunnustaa kaikki rakkauteni julkisesti. Ja niitähän on PALIJON .

Tunnustuksen "säännöt": Laita tunnustus eteenpäin haluamallesi viidelle blogille. Kerro 3 rakasta asiaa. Kerro rakas kuva.

1. Ykkösrakkaus on tietenkin Huru, lapset ja lastenlapset.
Heistä olen ikionnellinen ja kiitollinen. Ilman heitä minulla ei olisi mitään.
Tässä perheessä minut on rakastettu ehjäksi.
He saavat minut tuntemaan itseni mielettömän tärkeäksi.

2. Rakastan hauskanhullua suurta sukuani, sukua jossa kaveria ei jätetä, vaan jonkun kärsiessä noustaan yhteiseen rintamaan ja pysytään rinnalla vaikka kuolemaan saakka.

3. Rakastan Sammatin auringonlaskua, timanttisia talvisia päiviä, auringon lämpöä, sateisia päiviä, syksyisiä myrskyjä. Rakastan klassista musiikkia,  kynttilän valoa, ruusuja ja sen tuoksua. Rakastan villalankojen huumaavia värejä ja niiden pehmeyttä. Rakastan työtäni ja lapsia joiden kanssa työskentelen, he saavat työni tuntumaan tärkeältä.

RAKASTAN ELÄMÄÄ

Nakkaan tämän haasteen seuraaville bloggaajille:
Vuoden kulku,Irene, Helena, Olga, Mimosa 

 RAKASTAKAA TOISIANNE

No nyt se kuva meinas unohtua. Se on tietenkin Sammatissa otettu kuva, oiskohan ollu juhannuksena 2008?
Siinä olemme lipunnoston jälkeen koko perhe lipputangon juurella. 4 nuorinta siitä kyllä puuttuu, koska olivat vielä joko kohdussa tai pilkkeenä vanhempiensa silmäkulmassa;o)

Näppiihin tarttu sitte mukava kirija, niin elämänmakuunen, notta.....
Nimeltänsä Rakkauren kipunoota pohojalaasittain Parisuhtehen patolokiaa II ja mikä parasta, miähen kirijoottama. Tekijä on Arto Juurakko. On pakko pistää pari  runoa  tähänki.

Rakkauren herelmät

Jos ne kasvaas puus,
tarvittis vaan syksyllä noukkia;
pärekopan kans
valita parahat,
viärä tupahan ja istuttaa potalle.
 

Taikka jos haikara ne tois,
niin tarkenisko ne ollenkaa
talavella tulla?

Mutta onneksi nei kasva puus
eikä pukki piäre niitä kalliolle,
niinku isävainaalla oli tapana sanua,
onneksi
tarvitahan meitä molempia
niiren istuttamisehen,
orottamisehen,
jotta ne tuloo laittamahan
tuvan sekaasi,
näyttämähän,
mikä elämäs on tärkiää.

---------------------------------

Kauhiat vaatimukset

Minkähän tähären
pitääs viälä larella
henuusia sanoja;
ohimennesnänsä hyväällä,
vaikka justihin aamulla
vein roskat pihalle?

Ja äsköönki
kuuntelin tarkkaavaasesti;
ku sää kerroot,
miten meirän uus
höyrysilitysrauta käyttäytyy;
siinon kalakinpoisto ja automaattikatkaasin.

Laitoon pannukaakun uunihin,
varasin lättyhillua,
ja varmahan kohta
ettin hyllystä
Valittujen Palojen sejasta Taapermannin parahat,
lujen sulle äänehen.

Jos kaikki menöö hyvin,
voi olla, notta pääsen
huamenna paarihin.

-----------------------------

Täs kirijas pääsöö tutustumahan ainaki pohojalaasen miähen pääkoppahan ja sen ajatuksenvirtahan. Ja kyllä musta jotenki tuntuu, notta kaikki suamalaaset miähet ajatteloo kutakuinki samallailla. Vai mitä miältä tootta?

ps. äsken lukemani "Liian pienet sandaalit" - Hanna Hauru osoittautui myös hyväksi valinnaksi. Kirja naisille, joista tuntuu, etteivät sovi muottiin.

Tuisku 5v. on aikeissa mennä järveen uimaan.
Hän kysyy äidiltään, missä hänen uikkarinsa ovat?
Äiti vastaa: Et sä tarvii uikkareita, voit mennä nakuna.
"En voi", vastaa Tuisku.
"Miksi et"?, kysyy äiti.
"No ku se vesi on niin kylmää", vastaa Tuisku.

Ihana Tuisku

Viisi minuuttia todistusten jaon jälkeen opehuoneessa on harvinaisen hiljasta. Yksi toteaa, että onpa merkillinen olo. Jatkan siihen, että tyhjä olo; tässäkö tämä taas oli. Kaiken sen hässäkän jälkeen. Hetken ihmeteltyämme, toteamme, että lähdetään kotiin ja tullaan elokuussa takaisin entistä pirteämpinä ja levänneinä.

Mutta kotona vielä pyörii mielessä viime päivien aikana koetut asiat: Haikeat jäähyväiset opettajalle, kutosille ja kieli- tai musiikkiluokkiin siirtyville. Perjantai-illan kevätjuhlien jälkeen sylissäni oli parhaimmillaan kuusi tyttöä yhtaikaa itkemässä. Kyselivät, miksi lapset eivät saa itse päättää opettajastaan. Yritän selittää, että elämä on jäähyväisiä, mutta myös iloa uudesta. Oli onni, että rehellisesti pystyin heille kertomaan tulevan opettajan ominaisuuksista; tunnen nimittäin seuraavan open jo pienestä tytöstä lähtien.
Pystyin kertomaan, että takuuvarmasti uusi opekin on heidän mielestään toooosi kiva, joten voivat turvallisin mielin nauttia kesälomastaan.

Halatessani oppilaita ja toivottaessani mukavaa kesää, jätin viimeiseksi pienen tytön, jonkan matkalla haluaisin kulkea suojelusenkelinä mukana. Otin hänet syliini ja kerroin, etten kesän aikanakaan unohtaisi häntä. Kerroin, miten laiturilla istuessani miettisin, mitä hänelle kuuluu ja miten kesä on mennyt. Samalla kiitin mielessäni Jumalaa siitä, että sain jatkoaikaa tämän luokan kanssa, sillä jos minäkin olisin joutunut lähtemään, niin tämä pieni tyttö ei olisi sitä kestänyt. Hänen luottamuksensa aikuisiin on kokenut niin kovan kolauksen, että se varmasti jättää jälkensä loppuelämäksi. Yksikään tärkeä ihmissuhde ei saisi katketa ainakaan tässä vaiheessa. Olin helpottunut kun hän iloisesti hymyillen halasi minua ja toivotti hyvää kesää.

Nyt on aikaa sitten muulle, kuten lapsenlapsille, käsitöille, lukemiselle ja auringosta nauttimiselle.  Toivotan kaikille oikein lupsakkaa kesää, ottakaa rennosti, niin minäkin meinaan tehdä

  Hyttysen hyrinä, ukkosen jyrinä.
Perhosen lento, vanamo hento.
Purojen juoksu, mataran tuoksu.
Matojen tonkija, onnekas onkija.
Hehkuva katu, kuutamo satu.
Mansikkamaito - KESÄ ON AITO.

Koska teen  25 tunnin työviikkoa, niin menen joinakin päivinä tunnin myöhemmin kouluun kuin opettaja. Keskiviikko on yksi sellaisista päivistä. Opettaja oli tehnyt kyseisen tunnin ekaluokkalaisten kanssa ja kertoi opehuoneessa, että lapset olivat ruvenneet miettimään, että kuka on koulun vanhin. Olin jo valmistautunut kuulemaan totuuden ja odotin, että nimeni mainitaan ensimmäisenä. Mutta ei, nimeäni ei mainittu ollenkaan. (JIPPAJEE, MITÄÄN EI OO VIELÄ MENETETTY);o) Vanhimmiksi he olivat olettaneet rehtorin (mies 40v), sitten musiikinopen (mies 30-40v), jopa naisopen, joka on nuorempi kuin esikoiseni jne.
Jäin miettimään lasten logiikkaa ja tulin siihen tulokseen, että suuren auktoriteetin omaava miesrehtori miellettiin vanhimmaksi asemansa ja valtansa tähden. Myös musiikin ope luetaan tähän kategoriaan sukupuolensa ja auktoriteettinsa takia, sillä vankka totuus on, että miesopella on suurempi auktoriteetti kuin naisella. Mutta entä sitten meidän naisten ikäjärjestys. Lapsi ei katso niinkään ulkokuoreen arvioidessaan ihmisen ikää, vaan persoonallisuus ratkaisee paljon. Onhan lapsilla silmät päässä ja esim. meikäläisen rypyt ovat niin näkyviä, että kukaan ei voi olla niitä huomaamatta.  Tulin sihen tulokseen, että "vakavimmat" naiset noteerattiin vanhimpien kastiin ja meidät , jotka hassuttelemme ja pelleilemme lasten kanssa, mielletään nuoremmiksi. Taas kerran nähdään, että asenne ratkaisee, aina:o) Jos osaat asettua lapsen asemaan ja olla lapsenmielinen aikuinen, niin vanhanakin näytät nuoremmalta. ;o) Itse en ajattele itseäni erityisen iloisena  ihmisenä, mutta sain juuri palautetta esimieheltäni, joka sanoi, että olet aina iloinen ja positiivinen ihminen ja lapsen on helppo lähestyä sinua.
Tässä yhteydessä tulee mieleen ihana Nti Keiju, joka taannoin äitinsä harmiksi tokaisi, että "Yhtä asiaa mä vaan ihmettelen. Sitä, että meijän äitikin on jo 32v. ja mummikin näyttää noin nuorelta." Ehkä tässä pätee se sama luokittelu; lapsen vanhempana sulla täytyy olla tietty auktoriteetti, mutta mummina voit olla just niin hassu ja höpö kuin olet.

Ei mutta nyt tämä hassu,höpö ja ryppynen mummi lähtee töihin hiihtelemään lasten kanssa. Senkin voi tehdä hassusti. Yleensä hiihdän lasten perässä ja kuulutan kovalla äänellä: Ja nyt täältä tulee Suomen suuri toivo, Sesile.  Pääseekö hän Piip Piipin ohi? Ei, ei pääse, sillä Piip saa uuden vaihteen päälle ja lisää vauhtia. Mutta me luotamme Sesileen, että hän loppumetreillä ratkaisee kisan Suomen eduksi jne...........

Lapsenmielistä ja hassua päivää kaikille