Meirän suvus ollahan ny eletty juhulien tunnelmis, ku mun ja Hurun nuarin kummilapsi pääsi ripiltä.
Neito on aina ollu ihanalla tavalla syrämellinen ja vaatimaton oma ittensä. Ei se nykkää palijo pyytäny, rippiristin, hopiaa ja halavimmasta päästä. Mä siihen sitte sanomahan, notta otetahan ny jotaki muutaki, ku nuan halapa oli. Kyllä son tua Huru oikias ku aina sanoo, nottei ikinä uskoosi, notta Sesile on laihialaanen. Löyrettihin sitte nomineissön pala Neiron rannekoruhun ja kruunuksi tilattihin sille kynsientuunausaika. Ja komiat kynnet oliki!

Siälä kirkos istues tuli taas niin vahavasti miälehen muistot Enkelisiskosta (soli kans neiron kummi). Miätin sitä kuinka solis halunnu kans olla siunaamas Neitoa elämän jatkokouluhun ja siälä alttarilla olin varma, notta Enkelisiskoo oli mun viäres.
Siinä olis kyllä taas naurettu, siinä alttarilla meinaan. Mä en klettuja valites yhtää miättiny, notta munhan pitää siunates nostaa käsi Neiron pään ylle. Ja sitä toimitusta teheres huamasin, notta goottihuhut saa taas siivet allensa;o) Mulloli nimittäin sellaanen omituuneen loippo päälläni, siinon toinen hiha normaali, mutta toista hihaa ei ollenkaa, vaan son pelekkää viittamaasta osaa.
Levitin siinä sitte mustan viitan rippilapsen yli ja miätin vähäaikaa, notta vaihranko kättä. Mutta päätin, notta täs seison ja ylyvähästi seisonki. Muut saa sanua mitä hyvänsä, mä tiärän sisimpäni.

Ehkä Jumala oli kuitenki toista miältä. Nimittäin kun me astuttihin kirkon ovesta pihalle, niin kirkon katolta tai ikkunalauralta putos komian kokoonen jääkasa keskelle mun päätä. "Jumala heitti ny kylymän kiven mun päähän", sanoon vieres kulukevalle ihimiselle. Harmittelin sitäki tokaasua jäläkehenpäin, ku huamasin, nottei sen huumorintaju riittäny siihen.
Enkelimummin leskipualiso totes, notta "kyllä tämä oli ny merkki sulle Sesile".  Myänsin, notta liian harvoon on tullu kirkos käytyä, pitääs teherä parannus.

Kaffitteluhetkes istuun ja kuuntelin nuarten äitien jutustelua siitä, kuinka he ovat sitten keski-ikääsiä täti-ihimisiä, ku nuari polovi on rippikouluiäs. Istuvat pyäreinä ja pulleina tualilla, kuka tissiliivit unohtaneena tms. Viittasivat täs ny meirän Ireenehen, se ku tuli suaraa lumitöistä luamuna, posket punaasena hehkuen ja kertoo, notta oli tissiliivitki jääny kotio. Pyäreitä ja pulleita me ollahanki kaikki, mutta niiiiiiiin mukavia ja leppoosia;o)

Neito oli itte leiponu kakkunsa ja hyvän oliki leiponu.
 

Meirän suku on justihin siitä niin ihana, ku me hyväksytähän kaikki sellaasina ku ollahan, tulla voi, vaikkei ihan privaattikunnos olisikkaa.

Yhtä asiaa jäin taas miättimähän. Sitä, miksei Jumala viisauressansa määränny niin, että elämä elettääs vähä niinku takaperin. Molisin halunnu, notta mulla olis ollu omien lasten olles piäniä se elämänkokemus ja viisaus, mikä mulla ny on. Mä olisin ollu parempi pualiso, parempi äitee ja parempi kummitäti. Ei mulla nimittäin ollu koskaan aikaa hoitaa suhretta kummilapsihin ja se mua ny karutti ku kattoon herkkää, nuarta , kaunista Neitoa alttarilla. Mutta koko syrämestäni haluan siunata hänen elämän taipaleensa ja pyyrän, notta se kauneus ja herkkyys mikä hänessä on, sais säilyä vanhuuteen saakka.

"Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee."
                                                  Sananl. 4:23