Sitäkö se on, kaikki nämä kivut ja säryt
ja kolotukset ja ahistukset
ja valvotut yöt,
ettei minnuu kukkaan rakasta.
Sitä ajatteli joskus, että rakkaus on intohimoa ja ison talon kokoisia paleluja.
Mutta se on sitä, että en tiedä, mistä alan minä ja mistä sinä.
Se on pullantuoksua ja pieniä varpaita suussa sunnuntaiaamuna.
Se on sitä, että ei huuda, vaikka jääkaapissa ei ole kuin valo ja mahassa on iso kolo.
Rakkaus on kahdet kylmät jalat peiton alla vierekkäin.
Se on hiestä nihkeä käsi ja yhteinen kysymys:
miten me voidaan olla näin pulassa.
Rakkaus on viileää vihaa ja paukkuvia ovia, ja kipeintä se tekee, kun on yhdessä yksin.
Mutta siinä on rakkaus.
Siinä, että silloin kun se on totta, se tekee syvältä kipeää.
Ei rakkaus ole muotivaate, joka sopii vain nuorille ja laihoille.
Se on satakiloisen ihana syli ja setsenkymppisen ensimmäinen eroottinen matka, joka tehdään yhteisellä fillarilla, vaikka renkaiden alaosassa onkin hiukan liian vähän ilmaa.
Eikä se lopu siihen, kun tekohampaat pannaan samaan lasiin.
Jos oikein rakastan, rakastan viillettyä farkkua, pitkää tukkaa ja meille vyöryvää näppynaamojen armeijaa.
Rakastan huutoa, haistatusta ja irtipääsypyrkimystä, koska luen sen takaa pienen hiljaisen pyynnön:
Rakasta niinkin, että panet rajat. Älä vielä jätä elämään yksin.
Ei sinusta tullut lentäjää, ei Karibian purjehtijaa.
Ajat Mossella kolmella pytyllä ja toivot, että vielä huomisen mäelle vetäisi.
Joskus värähdät unessa kuin jänistä ajava koira, ja minä rakastan sinua niin, että kuristaa.
Pidä minua
kädestä illoin,
kun käteni ovat vanhat ja ryppyiset.
Kun huuleni ovat kuivat ja ohuet,
suutele minua silloin.
Ote Aino Suholan kirjasta Rakasta minut vahvaksi.
Kommentit