Jälleen kerran tunnen, että minulle on annettu niin paljon, että sydän  meinaa pakahtua kiitollisuudesta. Häät ovat onnellisesti ohitse ja olemme kaikki väsyneitä, mutta onnellisia. Isä saatteli esikoisensa alttarille silmät kyynelissä, minä itkin penkissä ja ajattelin, kuinka kaunis morsian on ja Huru-ukko komea ja nuorekas, olisi melkein käynyt sulhasesta :o) Pappi puhui todella hyvin, ihan kuin olisi tuntenut hääparin pitemmältä ajalta.Esikoinen pelkäsi etukäteen pyörtyvänsä alttarille ja huomasin kuinka sulhanen puristi aina välillä hellästi kädestä. Jälkeenpäin kuulin, että kyse ei ollutkaan pyörtymisen pelosta, vaan morsiamen sormet olivat jääkalikat ja sulhanen yritti lämmittää niitä.On hieno tunne luovuttaa tyttärensä, kun tietää, että aviomies pitää vaimoaan kuin kukkaa kämmenellä. Meillä on ollut onni myös vävyjen suhteen, kaikki tyynni hyviä tyyppejä.

Ainut ikävä tapaus oli, että kolmas viidestä, se meidän ainut prinssi, katkaisi kolme päivää ennen häitä akillesjänteensä. Leikkauksen ja kipsauksen jälkeen hän kuitenkin pystyi osallistumaan sisarensa häihin.Särky oli välillä kova, mutta onneksi särkylääkkeet ovat hyviä ja tuleva miniä hoiteli ja passasi häntä niin hellästi ja rakastavasti.

Hääpuhe käsitteli sitä, kuinka kauan näitä häitä oli odotettu, ovathan he ehtineet olla yhdessä jo 10 vuotta.Nyt siitä vihdoinkin tuli totta.Kerroin siinä kurkitarinan, jonka itse kuulin yhtenä aamuna aamutelkkarista. Kurkiauraa johtaa aina vahvin yksilö ja jälkipäässä tulevat heikoimmat, koska ilmanvastus on vähäisin. Jos näistä heikoista joku uupuu matkalla, niin kaksi vahvempaa kurkea laskeutuu heikomman molemmin puolin alas ruokailemaan ja voimia keräämään. Muut kurjet jäävät lentelemään yläpuolelle ja odottavat niinkauan, että heikko yksilö jaksaa nousta uudestaan siivilleen ja vasta sitten matka jatkuu. Mielestäni hyvä avioliitto toimii samalla tavalla. Jos toinen uupuu, niin toinen ottaa vetovuoron ja antaa toisen levätä. Toipumisen jälkeen matka jatkuu taas rintarinnan. Tärkeintä on, että kaveria ei jätetä. Ei ole olemassa helppoa ihmissuhdetta tai helppoa avioliittoa. Kriisivaiheissa on aina kasvun paikka ja jos aviopari vain uskaltaa elää ne läpi, niin saavat huomata, että ne vaikeat hetket ovat muuttuneet voimavaraksi.Vielä siinä oli siitä, että on joka päivä osoitettava puolisolle, että hän on tärkeä, enkä tarkoita mitään siirappia, vaan osoittaa sanoin ja teoin, että toinen on arvokas ja tärkeä.

Lapset saivat avata lahjat hääparin kanssa ja täytyy sanoa, että silmät kiiluivat kuin jouluaattona siihen saakka kun tuli ensimmäisestä paketista kattila. Toista pakettia avatessa joku heistä sanoi, että ei sieltä ny toista kattilaa voi enää tulla.Kattiloiden lisäksi oli Pentikin kahvikuppeja, seinäkello, käsinmaalattu maljakko,aterimia,sulhasen äidin tekemä ristipistotaulu,puukkosarja(pohojalaasilta sukulaasilta),pyyheliinoja ,lahjakortti, Pentikin lautasia.Niin ja toinen viidestä ompeli häälahjaksi sisarensa hääpuvun.

Kaiken kaikkiaan nämä olivat todella mukavat, pienimuotoiset ja intiimit perhejuhlat. Ensi kesänä on sitten isommat ja silloin pääsevät nämä lokisisaretki mukahan.

ps. Unohdin mainita, että puhe tallentui luettavassa muodossa hääparin kirjan sivuille, koska pohojalaanen hääväki oli niin "levotonta", notta kaikki ei ollu mihinään välis yhtäaikaa paikalla ;o)

Oli muuten tosi mukavaa kuulla pitkästä aikaa kunnolla omaa äireenkiältänsä, tuntuu  ku olis kotonansa ollu.